Sankarimatkaajan menomatka Kroatiaan ei mennyt ihan putkeen. Mutta tapahtui siellä matkalla kaikkea pientä muutakin mielenkiintoista.

Muun muassa mielenkiintoinen vuoristoinen bussimatka saaren kaupungista toiseen. Paikallisen viettäessä siestaa kulutti pohjoisen poika päivän kuumimpia tunteja naputtelemalla kommunikaattoriin “sankarimatkaajan bussiretken”, josta on ehkä aistittavissa pala matkustamisen pieniä hienouksia ja ennenkokemattomia kokemuksia.

JELSAN BUSSIASEMA

Tiistaina 19.7. sankarimatkaaja suuntasi Hvar -saaren pääkaupunkiin, Hvariin. Matka alkoi aamutuimaan hyvissä ajoin ennen seitsemää. Kännykän herätyskello oli soittanut 5.55. Päätimme olla Jelsan linja-autoasemalla ajoissa, koska olimme päivää paria aikaisemmin kuulleet oppaalta, että täällä Kroatiassa linja-autojen aikataulut ovat noin aikoja. Bussi Hvarin lähtisi aikataulun mukaan 7.20.

Olimme linja-autoasemalla paikallista aikaa 6.55. Kävelyyn aikaa meni vajaat kaksikymmentä minuuttia. Paikkaa ei kyllä länsimaalainen linja-autoasemaksi kutsuisi – ei siellä ollut bussin bussia. Ei henkilökuntaa, ei pysäkkiä. Pieni taulu seinällä kertoi “aseman” kolmen määränpään aikataulut. Löydettiin yksi puinen penkki, istuttiin sille.

Tasan seitsemältä huomasimme mitä “noin” ajat tarkoittavat. Paikalle kaarsi pieni pikkubussi savuttaen. Kuski veivasi ikkunan auki ja huusi: “Stari Grad?”
Vastasin: “No, Hvar”, johon kuski nyökkäsi ja veivasi ikkunan kiinni. Bussi kaarsi pois samalle kylästä pois johtavalle tielle josta oli hetkeä aiemmin tullutkin. Kello oli minuutin yli seitsemän.

Kävelin ilmoitustaululle ja yritin selvittää itselleni mikä bussi oli ollut kyseessä. Ainoaksi vaihtoehdoksi totesin 7.20 lähtevän Stari Grad -bussin. Hetken ihmettelimme ja hymyilimme – se meni jo ja liki 20 minuuttia etuajassa.

Aamulla oltiin suurin piirtein tuuleteltu ilosta; oli pilvistä. Aiempien päivien tuskainen hellekokemus jää tänään kenties kokematta. Uskoimme, että hyvä päivä ja sää osui vuoristoreissullemme. Puupenkillä odotellessa ilma oli edelleen pilvinen. Lämpötila kyllä oli jotain 20 ja 30 välimaastossa. Toiveissamme oli, ettei helle nousisi huippuihin tänään. T-paita alkoi kyllä jo nyt olla liikaa.

“Asemalle” ilmestyi toinenkin pariskunta. Kannossa heillä oli isot rinkat, todelliset tuskakivet tällaisilla kesäkeleillä. Puhuivat keskenään englantia, turisteja myös siis.

Kello 7.10 eteemme kurvasi jälleen bussi. “Briteistä” toinen meni kyselemään kuskilta pääseekö Stari Gradiin. Kieltävän vastauksen saatuaan brittimies palasi takaisin penkille, jossa me vielä hetki sitten istuttiin. Toinenkin linja-auto lähti asemalta ilman ainoatakaan matkustajaa, kuten ensimmäinenkin. Taas lisää väkeä. Nyt paikalle tuli nuori, ilmeisesti paikallinen, nainen. Paikallinen, koska oli meistä kaikista selvästi laitetuin.

Vaimon kanssa puheltiin pitäisikö “briteille” kertoa, että Stari Gradin vuoro meni jo seitsemältä reilusti etuajassa. Ei kuitenkaan oltu ihan varmoja paikallisista vuoroista, joten oltiin hiljaa.

Kello 7.23 alkoi jo ihmetyttää. Ainoat bussit jotka olivat lähteneet olivat menneet reilusti etuajassa. Nyt meidän vuoroa ei näy, vaikka senkin olisi pitänyt jo lähteä. Olikohan sekin jo mennyt ennen tuloamme, tavasin mielessäni kun muistelin, että seuraava vuoro meneekin sitten vasta 9.45 – tai siis jotain sinnepäin.

JELSA – STARI GRAD

Vihdoin 7.25 eteen jarrutti vanha, varmasti myös 70-luvun nähnyt valkoinen bussinrumilus, jonka likaisen etulasin läpi näkyi pahvikyltti tekstillä Jelsa-Hvar. “Meidän bussi” totesin ja nousin penkiltä kurotellen reppuamme.

“Britti” ryntäsi bussin etuovelle ja tivasi, voisiko kuski jättää heidät Stari Gradiin. Vaimo tokaisi britille Stari Gradin bussin menneen jo, johon britti intti että ei… Vaimo vastasi “no, before that” ja hyppäsimme sisään.

Britit heittivät rinkat auton tavaratilaan ja nousivat perässämme kyytiin. Olin varannut tasarahan. “Two ticket, please, to Hvar” ja ojensin 40 kunaa. Valitsimme tyhjästä bussista paikat perältä, takaoven takaa. Britit istuivat eteen bussikuskin taakse. Kuski ei paljon odotellut, lähdettiin heti kun liput oli maksettu. Meitä oli kyydissä yhteensä viisi.

Matka Stari Gradiin taittui nopeasti pieniä kiemuraisia kujia edeten. Tiet olivat poikkeuksetta niin kapeita, että kohtaavat autot eivät liikkuen toisistaan ohi päässeet. Aina piti toisen pysähtyä, joskus peruutella, ja tehdä tilaa.

Ennen Stari Gradia matkalla kyytiin hyppäsi vielä yksi vanhempi pariskunta. Asuivat ilmeisesti talossa, jonka edestä tulivat kyytiin. Hauska maa, ei täällä ole bussipysäkkejä – ei ainakaan merkittyjä. Kun halutaan kyytiin, mennään tien reunaan ja viitotaan toivoen, että bussi ottaa kyytiin. Reilun puolen tunnin ajon jälkeen oltiin Stari Gradissa yhdeksän kilometrin päässä Jelsasta. Yhdeksän kilometriä puolessa tunnissa. Ei hurja vauhti autolle. “Varikolla” oli ilmeisesti kuskin lakisääteinen kahvitauko. Kuski hävisi vartiksi ja jätti meidät muutamat matkustajat kuumaan bussiin odottamaan. Mitään ei tietenkään ilmoitettu, kuski vain otti ja hävisi paikalta. Kyyti Jelsasta Hvariin oletettiin verkkaiseksi, mutta tämä yllätti meidät. Toisaalta, ei meillä kiire ollut – oltiinhan lomalla.

Stari Gradista tuli enemmän väkeä kyytiin mitä bussissa vanhastaan oli. Ajatuksissa alun perin oli, että ehkä tämä 29 kilometrin matka Jelsasta Hvariin taittuu alle tuntiin, nyt toivottiin, että edes alle kahden tunnin päästäisiin.

STARI GRAD – HVAR

Alkumatka Stari Gradista eteenpäin oli samanlaista kuin jo koettu. Pikkuhiljaa kuljettaja kiihdytti kyyditettäviä koko ajan aavistuksen ylöspäin kohti vuorten huippuja. Kuljettaja tuntui ammattilaiselta, välikaasuakin käytettiin kuten auton iälle sopi.

Kohti huippua kiivetessä alkoi vasta valjeta saaren mahtavat korkeuserot. Tie kävi entistä kapeammaksi ja mutkaisemmaksi. Bussin pyörät liki nuolivat kapean tien reunaa, josta alkoi loputtomalta näyttävä pudotus. Tuskin tupakka-askikaan olisi mahtunut bussin ja tienreunan väliin. Tökerö vertaus: tupakka-aski siis,– enhän minä polta.

Meitä oli bussissa alle kymmenen. Takaoven takana ainoastaan kaksi pariskuntaa, me ja joku toinen turistipariskunta. Itse innostuin ikkunoista alas aukeaviin muhkeisiin maisemiin ja kaivoin kameran esiin. Vaimo siirtyi rotkon reunan puoleiselta penkkiriviltä olevinaan turvallisemmalle vuorenrinteen puoleiselle penkkiriville.

Otin ohi kiitävistä maisemista kuvia minkä pystyin. Jatkuvat kurvit ja epätasainen ajo teki kuvaamisesta lähes mahdottomuuden, aina kun laukaisin pomppasi bussi tai iso pusikko ilmestyi kuvakulmaan sotkemaan omasta mielestäni täydellistä otosta. Jossain vaiheessa huomasin, että bussin perällä ollut toinenkin pariskunta, olisivatkohan olleet venäläisiä, oli innostunut myös kuvaamaan maisemia ja hyppi bussin puolelta toiselle napsimassa kuvia.

Kohta huomasin, että teen itse samaa: hypin bussissa puolelta toiselle ottamassa kuvia. Puoli vaihtui samaa tahtia kuin bussin suunta kohoavalla vuorenrinteellä. Vaimo oli taas sillä “vaarallisemmalla” puolella. Lienee turha vaihtaa puolta, kohta taas käännytään ja lähdetään kiipeämään “toisella kyljella”.

Ennen Hvaria ohitettiin oletettavasti saaren ainoa kaatopaikka. Hajuelämys oli sanon kuvaamaton, vaikka ihmekös tuo tällaisilla lämpötiloilla.

Muutamaan otteeseen kuljettaja teki äkkijarrutuksia kun vastaan tuli joku satunnainen matkaaja kenties vuokratulla autolla. Kohtaaminen kapealla vuoristotiellä tapahtui aina toisen auton ollessa pysähdyksissä.

Hvariin saavuttiin aavistus ennen aamuyhdeksää. Lämpötila ulkona oli noussut sitten lähdön huomattavasti. Bussissa ei sitä huomannut kun autossa oli kaikki mahdolliset luukut auki ja ilmavirta sopivasti riepotteli hiuksia ja vaatteiden helmoja.

PÄÄKAUPUNKI HVAR

Saaren pääkaupungissa vietimme aikaa aika tasan kolme tuntia. Alkuun suunnistimme kehutulle satama-alueelle. Satama on kuulemma maailman rikkaiden suuressa suosiossa ja näkyihän se. Oli toisen toistaan isompia ja komeampia veneitä. Oikeastaan niitä kai pitäisi kutsua laivoiksi. Hvarin satama oli kuulemma välimerellä sopivassa paikassa ja oli oiva levähdys- ja tankkauspaikka välimerellä nautiskeleville raharikkaille.

Minulle tuli tarve päästä käymälään. Pysähdyimme yhteen lukemattomista rantakahviloista. Pienen kahvilan perällä oli ovi, jossa luki Toilette. Suuntasin sinne. Vaimo otti jäätelöä ja itselleni tilasin kupin kahvia. Tarjoilija kysyi “espresso?”, johon vastaisin “yeah, that’s fine” ja maksoin. Annoin 11 kunaa, jotka tarjoilija otti vastaan kehoittaen meitä pöytään odottamaan. Kävellessäni ulos mietin hiljaa: Puolitoista euroa kahvista ja isosta töttöröjäätelöstä, ei kohtuutonta.

Ulkona alkoi tihkuttaa sadetta. Kahvilahenkilökunta oli heti suojaamassa tuoliensa tyynyjä. Me istuimme kahvilan laidalle aurinkovarjon alle. Kotvasen kuluttua tarjoilija kiikutti paikallemme tilaamani kahvin. Pienen pieni kuppi, jossa tilkka pohjalla niin, että pohja juuri peittyi. Totesin ääneen, onko tämä joku vitsi?

Ehkä ei sittenkään. Kahvi todella tujua. Ehkä kuten vaimo totesi: kofeiiniannos. Ehkä se on täällä tämmöistä. On nyt sitten paikallinen espressokin koettu. Join tilkkaa kauemmin kuin kotipuolessa kahta kupillista sitä perinteistä, suodatinkahvia. Päätin kuitenkin, että se oli viimeinen kahvi jonka tilasin – jatkossa otan vain olutta tai kokista. Lähdimme kahvilasta vasemmalle ohi sataman kun taivaalta ei enää tiputellut. Aurinko on pilvien takana, loistava keli kuljeskella ja ihmetellä paikkoja.

Sataman rantakatua kävellessä ihmeteltiin paattien ja kahviloiden määrää. Niitä riitti, aina uutta edellisen perään. Vihdoin saavuimme loppuun, eksyimme pienelle kujalle. Kävelimme vain eteenpäin, mutta usko loppui kesken. Kuja vain jatkui ja näytti aina vain epämääräisemmältä. Käännyimme takaisin. Kun pääsimme takaisin veden ääreen, huomasin, että rannalla uivat jo ensimmäiset uskaliaat. Me jätimme uinnit väliin ja jatkoimme matkaa.

Loputtoman laivarivistön edestä lähti useampiakin pieniä jyrkkiä porraskujia ylöspäin kohti sisämaata. Uskaltauduimme yhdelle. Portaita riitti, kuten kaikkialla täällä saarella. Ylhäältä löysimme idyllisiä kapeita kujia myyntikojuineen. Vähän väliä kuja jakaantui jälleen ylöspäin nouseviin portaikkoihin. Päätimme kuitenkin olla kiipeämättä enempää. Kujat kojuineen olivat selkeästi muodostuneet turismilla elävien kauppiaiden paratiisiksi.

Laskeuduimme kujilta takaisin Hvarin pääaukiolle. Paikka vilisi ihmisiä jo ihan eri malliin kuin tunti sitten. Katsoin kelloa: 9.55. Totesin, että ehkä nyt pitäisi syödä jotain, jos haluamme ehtiä 11.50 lähtevään Jelsan bussiin. Aikamme katsastimme aukion ruokapaikkoja. Näköjään täällä ei tähän aikaan vielä ruokailla, missään ei vielä näyttänyt olevan ruokapaikkaa avoinna, yhtä lukuun ottamatta. Huomasimme kyltin: Fast Food, HotDogs & Sandwiches.

Menimme istumaan kulmapöytään ja tutkailimme menua. Ei ruokaa, pelkästään drinkkejä, kahveja yms. Vaimo kysyi tilausta kysymään tulleelta tarjoilijalta: “Do you have something to eat”, johon tarjoilija nopeasti: “No food – food next place!”

Kyltti oli ollut hämäävä. Kyltti ei ollutkaan kyseisen kahvilan vaan viereisen “seisomabaarin”. Seisomabaari kun oli sen verran pieni, ettei sinne mahtunut edes kunnon asiakaspaikkoja. Ei siis kylttikään kunnolla mahtunut baarin eteen, vaan varasti tilaa viereisen kahvilan sisäänkäynniltä. Istuimme pienille, mutta korkeille, baarijakkaroille ja aloimme tutkailla laminoitua ruokalistaa. Oli jotain pizzan tyylisiä lämpimiä voileipiä ja erilaisia sämpylöitä.

Tarjoilija ilmestyi nopeasti eteemme – tilasin sandwich with roasted ham + cheese. Vaimolle tonnikalasämpylä. Juomaksi pieni olut ja kokis. Minun sämpylään olisi näköjään saanut täytteiksi vielä erilaisia mausteita. Tyydyin pelkkään ketsuppiin.

Odotellessamme paikka alkoi täyttyä, eikä aikaakaan kun kaikki baarijakkarat olivat käytössä. Sämpylämme tuotiin pöytään. Minun oli näköjään, kuten ajattelinkin, lämmitetty tai grillattu. Maistui. Ilmeisesti aikainen herätys ja pitkä retki olivat purreet ja herättäneet nälän. Sämpylät olivat hieman erilaisia mihin me olemme tottuneet. Iso noin 15 senttimetriä halkaisijaltaan ja välissä isot täytteet. Majoneesia ehkä kaipaisi, mutta eihän ne täällä sellaista käytä, kuten ei rasvaakaan tai muuta levitettä.

Kun saimme sämpylämme syötyä oli paikka jo todella piukassa nälkäisiä asiakkaita. Puheenpulinasta päätellen suurin osa turisteja. Meitä palvellut tarjoilija oli asiakkaineen sisällä pulassa. Jono oli ulos asti. Aloimme ihmetellä käytäntöä, nyt kaikki kävivät itse sisällä tilaamassa ja hakemassa ruokansa. Tovi sitten meille tarjoiltiin pöytään. Mitenköhän meidän maksun kanssa, muut maksavat tilausta tehdessä. Meiltä ei ole kukaan mitään pyytänyt.

Nyt tarjoilijat ei kyllä ehdi edes ulos tulla, jono sen kun kasvaa. Täytyy ilmeisesti mennä jonottamaan, jotta saa maksettua. Sovittiin, että minä juon oluen loppuun ja vaimo menee rahojen kanssa jonon. Varattiin tasaraha, 72 kunaa, jotta maksaminen sujuu vaivatta.

Kymmenisen minuuttia meni jonottaessa maksamista. Itse istuskelin ulkona ja kuuntelin pöytäni yli käytyä ruotsinkielistä keskustelua. Keskustelu näytti mielenkiintoiselta, mutta olisi saattanut kuulostaa nähtyä mielenkiintoisemmalta jos ruotsini olisi edes vähän vahvempi.

Jaloissa pyöri kaksi koiraa lähtiessämme. Molemmilla oli pannat, joten eivät lieneet kulkukoiria. Suuntasimme sataman toiselle laidalle. Oikealle aukealta katsoen. Rannalla oli useita vaimoa kiinnostanutta lahjatavarakauppaa. Ei poikettu yhteenkään sisään, vaan jatkoimme matkaa.

Poispäin suurimmasta vilinästä kävellessämme kaivoimme kameran kameralaukusta. Pieni idyllinen satamakylä, vai olikohan kaupunki, oli oiva kuvauskohde. Korkealla vuoren huipulla kohosi linna, jonka huomasimme vasta nyt, muureineen. Pidemmällä putkella linna saatiin ikuistettua edes jotenkuten.

Jatkoimme matkaa. Rannalla poispäin kävellessä veneiden määrä väheni ja rantakuja kaarsi loivasti oikealle. Ulapalla näkyi päivän isoin paatti. Se lipui eteenpäin kun hidastetusta elokuvasta. Ihmettelin itsekseni, mitä järkeä tuossa enää on? Niin iso.

Muutamien kuvien jälkeen jatkoimme matkaa. Olimme selvästikin matkalla kohti sivummalla sijaitsevaa hotellia tai hotelleja. Vastaan kun tuli koko ajan ihmisiä keskustellen meille tuntemattomia kieliä. Vihdoin olimme niin pitkällä, että näimme kaukana rannalla kohoavan ison lasisen rakennelman – hotelli, otaksuimme. Istuimme yhdelle kävelytien reunoilla oleville penkille. Penkki oli varjossa, helpotti. Pilvet olivat väistyneet auringon edestä ja nyt porotti aiempien päivien tapaan täysillä. Oli päivän kuuminta aikaa, paikallisten siesta aikaa. Hetki varjossa istuen tuntui autuaalta.

Takaisin satama-alueelle kävellessämme alkoi sataa. Käärimme kameralaukun sadepussiin ja kaivoimme sateenvarjon repusta. Sateenvarjo lienee näillä seuduin varsin harvoin tarvittava kapistus. Ainoastaan yhden muunkin varjon havaitsin, ilmeisesti turistivarjo myös. Ensimmäisellä kerralla onnistuin jotenkin välttää lahjatavaraliikkeet, mutta en enää. Menimme sisään ja suljin varjon. Satumaisen hintavia, jopa suomalaiselle, joten mukaamme ei tarttunut mitään. Olivat ilmeisesti jotain paikallista marimekkoa. Poistuimme ja astuimme sisään viereiseen galleriaan. Vaimoa kiinnosti ikkunassa ollut taideteos vuoden 2006 kalenterista. Kalenteri jäi kuitenkin ostamatta – hintaa ei löytynyt ja minun onneksi vaimo ei tohjennut kovan hinnan pelossa kysyäkään hintaa.

Galleriasta ulos astuessamme edelleen tihkutti. Aurinko kuitenkin paistoi kirkkaana. Mieleen tuli Alatalon laulu “aurinko paistaa ja vettä sattaa”. Päädyimme takaisin aukiolle, nyt toiselle puolelle kuin aiemmin, siis silloin kuin sämpylöitä syötiin. Haimme rauhallisen katetun kahvilan. Vaimo meni pöytään istumaan, itse suuntasin, viime kerrasta viisastuneena, suoraan sisälle juomia hakemaan.

Juomienhakureissu tyssäsi kuitenkin lyhyeen. Ovella tarjoilija muljaisi nuivasti, asettui puoliksi tien tukkeksi ja kysyi mitä haluan. Vastasin hätääntyneenä “two coke”, jolloin minua pyydettiin ystävällisesti pöytään odottamaan. Pöytään mennessä pohdiskelin tarjoilijan olleen vain ystävällinen ja pyrkineen palvelemaan minua parhaansa mukaan. Ihmettelin, että mistä ja milloin tietää hakeako palvelua sisältä tiskiltä vai odottaako tyhmänä turistina pöydässä.

Kokikset saapuivat pöytään liki samaan aikaan kuin minä. Nautimme ne nopeasti jäiden kera ja pyysin saada maksaa. 30 kunaa kahdesta 0,25 litran coca colasta. Kohtuullinen hinta, mutta todettakoon, että ulkomaalaiset tuontituotteet ovat paikallisen hintatason yläpäässä. Euroissa kaksi kokista siis oli kutakuinkin 4.20 euroa. Olut oli muuten lähes poikkeuksetta puolet kokista edullisempaa. Pohdin mielessäni; hyvän busineksen on kokiksen keksijä keksinyt!

Maksettuamme kokikset ja käytyämme vessassa lähtiessämme liki törmäsimme koiraan, jonka toinen etutassu oli kantositeessä. Säälittävä näky, mutta näytti se liikkuminen kolmellakin jalalla luonnistuvan. Emme pysähtyneet surkuttelemaan koiran kohtaloa vaan jatkoimme matkaan suunaan, josta reilut kaksi tuntia sitten tulimme.

Eteemme ilmestyi jälleen koira. Ja toinen. Toinen leikki yksin sinisellä kumipallolla. Koira laittoi pallon kivelle maahan, jolloin pallo lähti kierimään alaspäin kivetystä. Hetken seurattuaan palloa koira syöksyi vauhtiin pallon perään ja nappasi karkulaisen. Koira palasi takaisin ja laittoi pallon jälleen kivetykselle. Pallo lähti hiljalleen kiihtyen kierimään. Taas hetken odotus, syöksy perään ja pallo takaisin lähtöpaikkaan. Sama kuvio toistui useamman kerran. Mietin; ei tyhmä koira ollenkaan, ei. Toinen koirista, pienempi ja musta, seurasi valkoisen pitkäkarvaisen koiran palloleikkiä. Ihan kuin se olisi tiennyt, että toinen haluaa leikkiä yksin.

Valkoisen, pallolla leikkivän, koiran omistaja tuli paikalle. Koira nappasi pienen sinisen lelunsa kulmahampaiden väliin ja lähti omistajansa perään. Jatkoimme matkaa hymyssä suin. Ihmettelimme kuinka täällä voi olla kaikki koirat vapaana. Lisäksi koirat uskovat “isäntäänsä”. Ei tarvita kuin pieni sana tai vihellys, aina ei sitäkään, ja taas mennään jonossa, ensin isäntä, sitten koira. Koirat liikkuvat ihmismassassa samoin kuin kuka tahansa meistä, sujuvasti, koheltamatta. Ja sisälle kauppaan tai kuppilaan ei mennä. Odotetaan siinä ovella, että isäntä tai emäntä on saanut asiansa toimitettua. Oltiin jo miltei linja-autoasemalla kun todettiin yhteen ääneen, että eikö Suomessa osata kouluttaa koiria.

HVARIN LINJA-AUTOASEMALLA

Oltiin ajoissa bussiasemalla. Tämä näytti jo aavistuksen enemmän linja-autoasemalta. Oli muutama laituri ja parkissakin yksi bussi. Meidän bussi, totesin kun lasin takana näkyi pahvinen kyltti Hvar-Jelsa. Kuskia ei näkynyt missään, mutta kellohan oli vasta 11.30. Vaimo löysi penkiltä varjosta itselleen ohuen tilan istua. Minä en enää mahtunut. Vajaa viisi minuuttia ehdin pyöriä ja seisoskella katoksen alla varjossa ennen kuin bussimme luo ilmestyi ilmeisesti kuskimme. Avasi oven ja tavaratilan, mutta kielsi ketään astumasta vielä sisälle bussiin.

Hetkessä linja-auton edusta täyttyi matkustajista. Ovensuu kuhisi kuin muurahaiskeko, kun siihen on tikulla sohaistu. Lähdimme mukaan massaan olettaen, että täällä vallitsee nopeat pääsee -kulttuuri. Oltiin keskellä huojuvaa ja tungeksivaa ihmisjonoa. Ei hyvä, meno tuntui kaikelta muulta kuin sivistyneeltä. Ihmiset tuuppivat ja tönivät. Ei voinut kuvitellakaan, että nainen tai vanhus olisi päästetty edelle – ennemmin etuiltiin. Minua rupesi naurattamaan, ei voi olla totta. Eniten minua huvitti ajatus, että lahtisin mukaan tönimisen ja kiilaamisen kilpailuun. Minä, joka inhoan ja välttelen yli kaiken ihan mitä tahansa jonottamista.

Pakko oli olla jonossa. Tyydyin liikehtimään massan mukana. Olin rentona ja annoin ihmisten tuuppia ja ohjailla minua. Välillä mentiin eteenpäin, välillä taas sivulle.

Näytti siltä, että kaikki eivät mahdu bussiin. Seuraava kyyti lähtisi vasta neljän tunnin päästä. Yritin ymmärtää tuuppivia ihmisiä, kai kaikilla oli pakko ja kiire. Edessä etuili ja paikkoja varaili, ilmeisesti ranskalainen, mies. Odotti ilmeisesti kahta seuralaistaan kun kädessä oli 60 kunaa. Yksi lippu Jelsaan maksaa 20 kunaa. Mies oli kalju ja päässä silmälasit. Lasit olivat mielestäni perin oudosti muotoiltu, sopi ehkä ranskalaiselle. Ranskalainen etuili itsensä eturiviin, mutta parkkeerasi itsensä ovenpieleen estäen oikealta rynnivät ihmiset. Ilmeisesti ranskalainen odotti seuralaisiaan. Me olimme keskellä kasaa, joten liikuimme edelleen.

Eteeni rynni vasemmalta nuori nainen. Kansallisuus ei selvinnyt, tuuppiminen taitaa olla samanlaista maasta riippumatta. Se nyt oli selvää, että ensimmäistä kertaa nainen ei tilanteessa ollut. Niin sujuvasti ja röyhkeästi nainen vasemmalta ohi ujuttautui. Oikealla oven edessä ollut kaljupää sai vihdoin seuralaisensa ja rynni edelleen yhtä röyhkeästi sisään bussiin. Me seurattiin tovi myöhemmin. Vaimo oli edellä. Ojensin varaamani 40 kunaa hänelle kun huomasin, että massa vie häntä ennen minua sisään.

Kun pääsimme sisään oli jo suurin osa bussin paikoista täytetty. Löysimme vapaat kaksi penkkiä auto peräosasta. Alkoi tuskainen odotus. Ulkopuolella oli vielä yli puolet ihmismassasta. Sisällä oli tuskaisen kuuma, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja vanha bussimme ei ollut kuullutkaan sanaa ilmastointi. Uskottelin itselleni, että tuskahiki hellittää kun lähdemme liikkeelle ja sisään virtaa ilmaa avoimista raoista.

Vaimo alkaa ahdistua. Paikat bussissa ovat käytetty ja käytävä alkaa täyttyä ihmisistä. Vaimo kelaa mielessään ahtaan bussin tilanpuutetta ja etsii katsellaan mahdollisia poistumisteitä. Pelkään pahinta, jospa meidän pitää vielä poistua bussista ja jäämme Hvariin. Yritän rauhoitella kohti paniikkia menevää vaimoa. Käytävällä ihmiset siirtyvät taaksepäin ja pakkautuvat lähemmäs toisiaan. Iso osa ihmisistä on edelleen ulkona, kun vaimo kyselee koska ensimmäiset jää pois. Uskottelen itselleni ja vaimolleni, että aika pian, mutta mielessäni laskeskelen että näillä mennään aina Stari Gradiin asti. Siis toista tuntia matkustamista.

Vaimo on jo lähes pakokauhun partaalla. Ahdistus ja paniikki ovat ottamassa voiton. Hän nojaa päätään edessä olevan istuimen selkänojaan samalla kun hiki valuu otsalta ja kyynel silmäkulmasta. Yritän puheillani viedä ajatuksia pois liki 50-asteisesta täyteen ahdetusta bussista. Ei onnistu – vaimo on jo liki paperinvalkoinen.

HVAR – STARI GRAD

Linja-auto lähti vihdoin reilun 20 minuutin odottelun ja hikoilun jälkeen liikkeelle. Helle ei tuntunut hellittävän. Vaimo nojaa edelleen etummaiseen penkkiin otsalla ja yrittää hengittää pitkään ja syvään. Auto mateli eteenpäin ja ikkunoista tai ovista ei tuntunut tulevat tuulen häivähdystäkään. Ei kai, kävellenkin liikkuisimme nopeammin.

Bussi juuttui toviksi ensimmäiseen risteykseen. Stop-merkki oli oikealla ja bussin konehuoneesta kuului mielestäni epänormaalia moottorin ääntä. Hetken jo ajattelin, että matka loppuu heti alkuunsa ja vaimo pääsee ulos bussista helpottumaan.

Mutta ei. Bussi lähti pahasti nykien liikkeelle. Kiihdytys kohti edessä kohoavia vuoria. Ehdin vilkaista vasemmalle ja havaita korkealla vuorten huipulla olevan linnan muurilla ihmisiä. Ihmiset näyttivät pieniltä kuin muurahaiset. Siis pieniltä kuin kroatialaiset muurahaiset, suomalaiset muurahaiset ovat täkäläisiä sukulaisia jostain syystä paljon suurempia. Kai siihen löytyisi selkeä selitys jostain biologian kirjasta.

Vauhtiin päästyään bussi päästi tuskaa hieman helpottavia tuulenvireitä ikkunoista ja ovista sisään sisällä kylki kyljessä hikoilevien matkustajien riemuksi. Niin, ovet olivat bussissa koko matkan auki – jotta ilma edes vähän liikkuisi. Toisaalta, näytti aika hurjalta ihmispaljouden edessä avonaiset bussinovet. Olo tuntui ajoittain jopa hyvältä, mutta vain ajoittain.

Alkumatkasta ohitimme taas kaatopaikan. Haju oli jo tuttu, joten kuolemaa huutava löyhkä ei tullut yllätyksenä. Olin olettanut, että paluumatka tehtäisiin toista reittiä. Saaren toista reunaa myöden siis. Olin ollut väärässä uskomuksieni kanssa, samaa vuoristotietä takaisin varmasti 70 muun matkustajan kanssa.

Kaatopaikan lemu alkaa hellittää kun vaimo nenä kyynärvarren peitossa kysyy, että vieläkö haisee. Totesin, että ei enää pahasti ja jatkoin tienreunan seuraamista. Istuin bussin oikealla puolella, takarenkaan yläpuolella ikkunapaikalla. Menomatka meni kuvatessa, eikä oikeastaan huomannutkaan kuinka hurjaa kyyti oikeasti on vuoristoteillä. Nyt bussissa on niin ahdasta, että kuvaamista ei voi edes ajatella. Hyvä että mahtuu edes jotenkuten asentoa vaihtamaan. Ikkunani kohdalla on järkyttävä likaläikkä, joka haittaa, tai oikeastaan vääristää, näkyvyyttä. Näkymä on vähän sama kuin likaisten, rasvaisten, silmälasien läpi katsoessa.

Bussi jatkoi matkaa mielestäni nopeammin mitä tullessa. Keskikäytävällä seisovat ja kuka mistäkin kiinni pitävät matkustajat heiluvat bussin mukana puolelta toiselle kun kiipeämme pientä kiemurtelevaa tietä kohti vuoriston huippua. Keskikäytävällä on niin paljon ihmisiä, että en edes näe auton toisen puolen penkkiriviä.

Istun linja-autossa väärällä puolella. Näin ainakin ajattelen. Tiedän, että jos nyt yksikin pyörä oikaisisi reunan yli tai maa pettäisi reunassa renkaan alta, pyörähtäisimme alas ja pyörisimme pitkään aina vuoriston juurelle asti. Näin jo silmissäni bussimme pyörivän pyörimistään ja hajoten osiin matkalla satoja metrejä alas rinnettä lopulta räjähtäen kuin elokuvissa konsanaan. Olisin oikealla puolella ensimmäinen, joka osuisi kivikkoiseen maahan ja saisin muut matkustajat niskaan. Oloani ei helpottanut yhtään tietoni siitä, että jos kaatuisimme rinteeseen niin en olisi sen enempää turvassa auton toisellakaan puolella. Toivoin vain, että olisin toisella sivulla vaikka ei se tositilanteessa mihinkään vaikuttaisi.

Nämä ovat ammattilaisia, uskottelin itselleni ja vaimolleni; mitään ei tapahdu. Uskotteluistani huolimatta tarkkailin koko ajan oikealla alhaalla ajoittain näkyvää tien ja pudotuksen erottavaa reunaa. Välillä reunaa näkyi useampi kymmenen senttiä, etenkin kun käännyimme vasemmalle. Mutta liian usein, ainakin minun mielestäni, reuna hävisi kokonaan näkyvistä ja laskin vain sekunteja siihen kun linja-automme alkaa kallistua kohti rotkoa. Minä olisin ensimmäinen, joka ottaa kivet rinteeltä vastaan läpi sivuikkunan, ajattelin taas ja etsin paikkoja missä olisi tasaista ja hyvä kaatua. Vihdoin taas reuna ilmestyi näkyviin ja saatoin hengittää.

Bussi pysähtyi ja osa väestä jäi pois. Tuli tilaa hengittää. Kuski kaasutti takaisin vauhtiin enempiä odottamatta. Keskikäytävällä tapahtui liikehdintää tilan tullessa. Viereisen penkin pariskunta naureskeli hurjaa menoa kunnes hekin pelästyivät. Kuljettaja teki äkkijarrutuksen ja kaikki käytävällä olleet ihmiset siirtyivät muutaman metrin kohti keulaa. Vastaan tuli Volkswagen -merkkinen henkilöauto. Taisi olla Passat. Osuminen oli lähellä, mutta lopulta henkilöauto sai hivuutettua itsensä ohi bussin. Tällöin bussimme oli seinämän puolella ja vastaan tullut Volkswagen -kuljettaja sai jännittää pysyykö oikeat renkaat kapealla tiellä tien puolella. Pysyivät ja myös me pääsimme jatkamaan. Huokaisin helpotuksesta, että kohtaamistilanteissa olemme nyt kahdesti olleet seinämän puolella. Minä en ehkä kestäisi jyrkänteen puolelta ohittamista, etenkin jos minä joutuisin todistamaan sitä ulkolaidalla.

Pulssini laski hetkeksi kun vaihteeksi nousemme kohti huippua toiseen suuntaan. Minun näkymäni ovat nyt seinämän suuntaan ja maisemia on oikeastaan mukava katsella. En malta kuitenkaan olla katsomatta vasempaan, ollaan ehkä matkan hurjimmalla osuudella. Vasemmalla näkyy kilometrien päähän alas aina merelle asti. Näkymän vaikuttavuutta lisää se, että tien reunaa ei sitten näy millään. Tuskin vasemmalla ikkunan ääressäkään istuva reunaa toistuvasti nakee.

Taas hoen itselleni: “Nämä ovat ammattilaisia ja tekevät tätä työkseen”. Vaimo koettaa vuorostaan rauhoitella: “Älä katso sinne, katso eteenpäin tai tuonne”, osoittaen jyrkästi ylös nousevaan rinteeseen. Ylöspäin rinteeseen katsominen onkin selkeästi rauhoittava kokemus. Olen kyllä tiennyt, että en pidä korkeista paikoista, mutta aina se tunne yllättää minut. Tuntuu paremmalta kun on tukevasti maata omien jalkojen alla.

Kurvi kurvin perään kohoamme kohti huippua. Maisemat kauas alas ovat kyllä ennen näkemättömiä ja kauniita, mutta mielen vallannut pelko pilaa elämyksen. En pysty nauttimaan maisemista, vaan toivon tuskan jo päättyvän. Ei olla kuitenkaan edes matkan puolivälissä. Kapeat ja kiemuraiset vuoren rinnettä kiipeävät tiet ovat hitaita ajaa. Jo 30 kilometrin tuntivauhti tuntuu hurjapään hommalta.

Saavutimme tieosuuden huipun korkeudessa, tai näin ainakin päättelimme kun vaimo tokaisi: “Nyt alkoi lasku kun korvat meni lukkoon”. Minulla ei korvissa tunnu mitään, mutta voin kuvitella tunteen kun edellisestä lentokonekokemuksesta on vain muutama päivä. Minulla menee lennolla laskussa aina korvat lukkoon niin pahasti, että ne voivat olla lukossa lennon jälkeen useita tunteja. Kerran ne olivat lukossa toista päivää. Mutta se oli kauan sitten, muistaakseni Kittilässä. Tiedän siis tunteen.

Uskottelin itselleni, että alkaa helpottaa. Ajatusta tuki se, että jo tovi oltiin noustu suuntaan, jossa oikealla meidän ikkunasta näkyi vain nousevat vuoret. Iloa riitti kuitenkin varsin lyhyeen. Edessä oli taas kävelyvauhtiin suoritettava käännös ja yhtä äkkiä tilanne oli taas minun kannaltani huono. Jyrkkä pudotus terävine kivineen vain odotti kuljettajan pientä arviointivirhettä. Ajatuskin omasta avuttomuudesta sai minut tuntemaan vilunväreitä. Pieni virhe ja olisin kivien armoilla.

Päivän toinen äkkijarrutus. Nyt sitä voisi sanoa jo paniikkijarrutukseksi. Osuma oli lähellä, todella lähellä. Väki bussissa kohahti. Itse unohdin hetkeksi jyrkät pudotukset ja nousin penkiltä sen verran, että näkisin mitä edessä tapahtuu. Muutamat muutkin nostivat katsettaan. Bussimme kanssa nokikkain oli pieni valkoinen pakettiauto. En osannut heti sanoa kumpi olisi vanhempi – bussi vai pakettiauto. Molemmat autot peruuttivat vähän ja pikkuhiljaa, sentti sentiltä, vaalea pakettiauto hivuttautui rinnallemme ja lopulta ohi. Viimeistään nyt vakuutuimme, ettei täällä kannata edes autoa vuokrata. Meitä oli varoitettu skootterien ja moottoripyörien vuokraamisesta. Matkatoimiston opas piti sitä vaarallisena ja pyysi meitä kaikkia jättämään vuokraamisen kotisuomeen. Nyt ymmärsimme miksi.

Pulssini oli ehtinyt tuskin edellisestä autojen kohtaamisesta tasaantua kun taas meitä koeteltiin. Nyt vastaan tuli isomman luokan Audi, ilmeisesti A6, kahden pienen vuoristotien risteyksessä. Linja-automme kiisi ohi risteyksen ja päästi Audin takaa ohitse. Bussimme peruutti takaisin tielle ja jatkoimme matkaa. Kohtaaminen oli edellistä sujuvampi.

Kurvaillessamme alaspäin näimme takana kaukana ylhäällä perässämme tulevan kolmen henkilöauton letkan, jota veti hopeanharmaa auto. Letka näytti matelevan ja huokaisin, ettei enää olla tuolla ylhäällä. Oltiin tultu jo hyvää matkaa alaspäin. Enää tie ei kiemurrellut valtavasti. Katsoin vaimoa, joka näytti jo paremmalta. Värikin oli palannut kasvoille lähdön hetkistä.

Rinteiltä alas tultaessa tie parani huomattavasti. Toki se oli edelleen kaukana edes suomalaisen pihatien tasosta, mutta rinnetiehen verrattuna tie näytti jo paikkapaikoin aika hyvältä. Kuskimme innostui esittämään ajotaitojaan. Oli ilmeisesti paikallinen Massimo Biassion. Hurja vauhti kapeilla tiellä kiemurrellen pisti yhden jos toisenkin matkustajan nostelemaan päätään ja kurkkimaan yli edessä olevien matkustajien miltä tie näyttää edessä. Kuskilla oli hauskaa, peilistä näkyi kuljettajan naureskeleva naama. Ilmeisesti tiesi turistien olevan hieman peloissaan ja leikkivän meillä. Vieressämme ollut nuori turistipariskunta naureskeli kuskin mukana huijaa kyytiä. Itseänikin rupesi huvittamaan, enää ei oltu korkealla vuoristossa ja heti tuntui helpommalta näin korkeapelkoisesta vaikka meno olikin nyt luokkaa villimpää.

Kuljettaja lisäsi vauhtia. Oli vaikea arvioida nopeutta, mutta laseja raapivat puiden oksat ja kiemurteleva tie sai vauhdin tuntumaan todellista suuremmalta. Nyt oltiin jo kunnon asfalttitiellä. Tultiin ehkä saaren suurimpaan risteykseen, johon pysähdyimme stop -merkin viereen. Liikennettä tuntui olevan. Jouduimme odottamaan useampaa autoa, jotka kaikki tulivat vasemmalta ja jatkoivat suoraan meistä katsoen oikealle. Samaan suuntaan, jonne kyltti osoitti Jelsaa.

Vihdoin kiihdytimme suoraan, yli risteyksen. Tie vie Stari Gradiin, otaksuin. Tie oli suora, jonka johdosta matka sujui sukkelaan. Pysähdyimme Stari Gradin ensimmäiseen risteykseen. Ihmisiä alkoi virrata ulos ovista. Käytävä tyhjeni ja vapautui penkillä istuvien käytettäväksi. Ihmisiä virtasi yhä ulos ja penkit tyhjenivät vuoron perään. Kuljettaja huusi toistamiseen: “Stari Grad”, tällä kertaa aavistuksen kovempaa kuin ensimmäisellä kerralla.

Istuimme ehkä kolmisen minuuttia seisovassa bussissa. Jälleen alkoi hiki virrata otsalta. Korkea lämpötila tuntuu heti, kun sisään ei virtaa ilmaa. Bussiin jäi ehkä lähemmäs kaksikymmentä kuin kymmenen ihmistä. Bussi tuntui lähes tyhjältä reilun tunnin ahtauden jälkeen ja vaikka meitä oli moninkertainen määrä aamun Jelsasta lähtöön verrattuna.

STARI GRAD – JELSA

Kuski hyppäsi takaisin ratin taakse ja polkaisi kaasujalalla bussiin liikettä. Vaimo kysyi: “Eikö tämä loppumatka ollut helpompaa kuin matka Hvarista”. Vastasin myöntävästi. Matka Stari Gradista Jelsaan on täkäläisen mittapuun mukaan hyvää tietä. Leveyttä ei edelleenkään ole riittävästi autojen kohdatessa, mutta loppumatkan tietä reunustaisivat talot, kiviaidat, puut ja pensaat jyrkän pudotuksen sijasta.

Kuski lisäsi vauhtia. Nyt mentiin jo todella lujaa. Kaasu pohjassa kiihdyttelyn keskeytti ainoastaan vastaan tulevat autot, jolloin oli penkistä pitelemistä. Lukkojarrutus, autojen hiljaa hivuttaen suoritettu kohtaaminen ja taas kaasu pohjaan. Vaimo totesi, että kuski haluaa haluaa pitää perillä kunnon tauon. Siltä totisesti näytti.

Seuraavana päivänä kuultiin matkatoimiston oppaalta, että paikallisten kuljettajien ajotyyli on todella lähellä järjettömyyttä. Onnettomuuksiakin kuulemma sattuu vuoristoteillä usein, mutta ei ainakaan ollut tiedossa, että vuorobussi olisi lähivuosina pudonnut rotkoon. Lähinnä kuulemma kolareita, peltivaurioita ja sen sellaisia. Eikä ole pyöräilykään turvallista. Oppaan pyöräillessä yli oli ajanut juuri yksi naista vuorobusseista. Ja vain päivää ennen tuloamme. Hyvä että kuultiin nämä vasta Hvar -retkemme jälkeen.

Ennen Jelsaa ohitettiin vielä muutama Stop -merkillä varustettu risteys. Toinen mentiin ohi vauhdilla, pysähtymättä. Ehkä merkki jäi kuskilta näkemättä. Kroatiassa on autoilukulttuurista huolimatta tiukka linja liikennesäännöistä. Ylinopeuksia ei sallita ollenkaan ja alkoholin alaraja on puhdas nolla – ei siis sitä ensimmäistäkään olutta. Rangaistukset rikkeistä ovat meidän vastaaviin huomattavasti kovemmat.

Saavuimme vauhdikkaasti loivasti oikealle kurvaten Jelsan vaatimattomalle bussi-asemalle. Jarrut kirskuivat ja pysähdymme töksähtäen samaan paikkaan kuin mistä lähdimme liki seitsemän tuntia aikaisemmin. Asemalla odotti yllättävän paljon ihmisiä. Kello oli kaksikymmentä vaille kaksi. Jälleen kuljettaja nousee penkiltään ja huutaa taaksepäin, talla kertaa “Jelsa!”

JELSA – PALUU ALKUUN

Poistuimme muiden mukana bussin takaovista ulos aurinkoon. Hetken ihmettelin, miksi osa matkustajista jäi autoon. Eikö tämä ollutkaan päätepysäkki, kuten aikataulu sanoi. Tiekään ei jatku mihinkään. Jelsa on rannassa ja bussi lähtee aina samaan suuntaan, josta tuli. No, en uhrannut ajatukselle enemmän aikaa vaan suuntasin vaimon perässä Jelsan pääkadun suuntaan. Kadun nimeä en tiennyt. Missään ei ole teiden nimiä tai muitakaan kylttejä. Joku oli päivää paria aikaisemmin sanonut, ettei täällä käytetä teistä tai kaduista nimiä.

Kävelimme läheiseen kauppaan ja samalla vannoin itselleni, etten enää astu tällä reissulla paikallisiin vuorobusseihin. Kauppaan sai kävellä lähes koko matkan varjossa. Se helpotti, vaikka olihan sitä kuumaa silti. Varjossakin lämpöä on reilusti yli kolmenkymmenen. Matka, etenkin hurjalta tuntunut bussikyyti, Hvariin oli oikea elämys. Olen tyytyväinen, että ollaan taas tutussa ja turvallisessa pienessä Jelsan kalastajakylässä; ehjänä yhtä kokemusta rikkaampana. Kaikesta huolimatta, matka oli antoisa, mutta en ehkä silti lähtisi uudelleen – ainakaan heti.

Kaikki oheiset kuvat (ja enemmänkin) löytyvät kuvagallerystä.